Ensimmäisen kerran aloin näperrellä kynän ja paperin kanssa kesällä 2003. Keväällä 2004 kokosin pääosan siitä mitä olin kirjoittanut yhteen tiedostoon, jonka myös tulostin. Tämän kokoelman otsikkona oli Auringonmetsästys. Aurinkoa ei voi saada kiinni ja vaikka saisikin, se polttelisi ikävästi sormia. Siksi aloin tavoitella kuuta, tuloksena 64 sivua yhtämittaista katajaankapsahtamista. En voi enää nykyään katsella kyseistä nivaskaa tuntematta kiusausta repiä silmät päästäni. Kertoo jotain siitä, kuinka pinnallista huumorini ja itseironiani lopulta on.
Blogia aloin pitää vuoden 2006 alusta eteenpäin. Kaiken hysteerisen huomionkerjäämisen, kouristuksenomaisen ja tunnollisen itseinhon jälkeen kuvittelen saaneeni aikaan jotain kunnollista, lähinnä kahden viime vuoden aikana (vannomatta paras). Poistettuani kömpelyimmät kömmähdykset ja joskus koko muun runon yhden lauseen ympäriltä, olen järjestellyt nämä tekstit samalla tavalla kuin aina aikaisemmin. Kyseessä on kompromissi muodon, sisällön, kirjoitusajan ja keskinäisen merkitysyhteyden välillä. Olen painottanut tässä pitkiä, muodollisesti vanhanaikaisia, lyyrisiä tai eeppisiä runoja, ehkä enemmänkin kuin kannattaa. Kaikki kokeilut kokeilun vuoksi olen jättänyt pois, ensiksi sen vuoksi, että ne ovat kokeiluja, eivätkä valmista, ja sen vuoksi että en kokenut niitä kirjoittaessani kovinkaan suurta onnistumisen iloa. Osaako teistä lukijoista muuten kukaan kontinkieltä tai binaarikoodia? Nämä kaksi kokeilua päätin säilyttää. Proosarunot olen säilyttänyt, koska niihin olen jo monessa kohtaa saanut hahmotettua sisäisen rakenteen.
Tällainen valikoima tietenkin vaatii pohjakseen vastauksen kysymykseen, mitä on hyvä runous. Hyvä runous täyttää parhaiten runouden ominaisuudet. Runous on leikkiä. Leikki on vanhojen normien ja sääntöjen löystymistä ja uusien keksimistä kiihtyvällä vauhdilla. Runous on vilpitöntä puhetta siellä missä ei ole sanoja. Runous on rakentamista, käsityöläisyyttä, kemiaa, matematiikkaa, filosofiaa, psykologiaa ja uskontoa. Runous on kykyä katsoa itseään peiliin.
Toisin kuin monta kertaa aiemmin, en edes kuvittele enää lopettavani kirjoittamista. Uusimmat runot tässä ovat alle kaksi viikkoa vanhoja. Olen aloittanut uusia projekteja. Kahden viikon päästä muutan kirjoineni omaan (solu)asuntoon.
Vanhimmat runot tässä ovat vuoden 2005 kesältä, heksametri oli opeteltu edellisenä kesänä. Tämä valikoima saatettiin alulle 8.8.2007. Olkoon tällä pysyvää arvoa.
-Lassi Miinalainen Raumalla 11.8.2007
Jälleen palaan tähän laboratorion kaltaiseen tyhjiöön.
Tasainen pinta, vain esineiden kuvat ja puhuva subjekti
liittämässä niitä huolettomasti yhteen kuin legopalikoita,
pyrkien lopulta muodostamaan jotain, mitä voisi kutsua
kokonaisnäkemykseksi. Niin maailma pelastuu,
karkkia ja hattaroita kaikille. Lahjoja kilteille lapsille.
Pian kuva ja kuvattava ovat yhtä, eikä ammottava kuilu
pääse häiritsemään herkkiä mieliämme kaiken puheen alta.
Mutta voiko sana pelastaa puita, metsää ja raikkaita virtoja,
ilman että on itse elävä ja kärsii kaiken olemassaolon tuskan.
***
Valikoima epigrammeja
Tunnustan vain yhden lain, tulen ainoan käskyn:
voittavan tahtomisen, henkeni muuttamisen.
Hyöty on Saatana itse, ja Rauha on Kuoleman alku.
Siis elämää ovat vain kärsimys, myrsky ja työ.
Tärkeä ei ole tunteen kohde: hän on mitä luulet.
Luokseen vain yrität, arvelet pettyväsi.
Pyrkimys selkeyteen, halu puhtauteen joka teossa
saavutat kaiken, jos vain tahto on murtumaton.
Vaikea saada on seuraamaan sanat mieleni virtaa,
kun eri reiteilleen kumpikin on hajonnut.
Malttia tarvitsee jopa puhtainkin sydän siksi,
muuten se kohtuuden tanssiessaan unohtaa.
Kun pari hetkeä näin sinun kauneudestasi unta,
muuta en tuntenut kuin raatelevaa kipua.
Riemuitsen: sinä tervehdit tätä hölmöä vielä.
Helteisin kesä on luonani talvenakin.
Luon kuvan rakkaudesta ja pian eläväksi sen muutan,
mutta hän haihtuu pois. Jään edelleen ikävään.
Ankaran luostarin muuri on loukkaus talvea kohtaan.
Ruoska on rangaistus, ei opas viisauteen.
Ei ilo voi rakentaa pysyvää elämän perustusta.
Ihminen saa ylistää vain kokemaa kipuaan.
Lohdutat: "Löydät pian paremman toverin ilon leikkiin."
En sitä koskaan tee, jos sinut niin unohdan.
Inhoan kaikkea kaupungin elämää, mitä näenkin.
Kuitenkin eniten inhoan itseäni.
Itsesi tahdoit määrittää, olit onneton siksi:
ihminen ei olekaan muuttumaton esine.
Vie mehun sellainen elämästä, kun liikoja pohtii.
Ainoa tietoni on: "Entä jos" on kirous.
Missä on viisaus, kirjojen luonako? Ei, kapakassa!
Viiniä juo, profetoi. Nauru on sen toveri.
Kauneus ymmärtää miten ihmisen mieli on tehty.
Hengetön viisaus on kuin älykäs typerys.
Askeetikko on sellainen ihminen, jonka mielestä nupun aukeaminen on "melkein sama asia" kuin kukan lakastuminen tai hedelmän mätäneminen.
Eikö olekin mielenkiintoista, että joillakin ihmisillä on elämää kuoleman jälkeen, mutta ei sitä ennen.
Ruma ulkomuoto ei takaa kaunista mieltä.
Olen surullinen vain silloin, kun kuvittelen miltä tuntuu olla onnellinen.
Ihmiset ovat samanlaisia, eli jos rakastat yhtä, sinun kuuluu rakastaa kaikkia.
Valitessasi elämällesi päämäärää pidä huoli siitä, että se on ihmiselämän arvoinen
Kyyninen määritelmä: taidetta on kaikki se hyödytön, mihin kuluu loputtomasti aikaa.
Sensorinen adaptaatio on myös etiikan termi.
Kirjoittaminen on merkityksen antamista elämälleen, mutta kuinka voi kirjoittaa, jos ei ole elänyt, vaan ainoastaan kirjoittanut.
Erotessamme kosketin häntä voidakseni olla varma, että hän todella on olemassa, eikä vain kuvitelmaa.
Kun ajattelen olevani merkityksetön pölyhiukkanen, en voi enää olla surullinen mutta en iloinenkaan.
***
Minä en itse osaa lukea,
silti kirjoitan kirjoja
toivoen, että joku toinen
joskus lukee ne minulle.
***
Koskaan en oppinut tuntemaan
hänen mieltään ja elämäänsä.
Katselen merelle ihmetellen aurinkoa
ja sen heijastumista jokaisesta aallosta.
***
Nelisäkeitä
Tartun katseeseesi kiinni
ja se minuun:
Nuo kasvot ovat ennenkin
heijastuneet ilmeestäni.
Annoin sinulle nimen,
kahlitsin sinut siihen.
Nimesi oli Rakas:
luulin olevani vanki.
Pohjaton kuilu aukesi minun allani,
juuri kun näin kultaisen kaupungin.
Silti pysyn pudotessani rauhallisena,
koska nyt tiedän sen olevan olemassa.
Olin oma yleisöni tässä autiudessa, vain minä
ja lävitseni suodattuneet kuvat ja ihanteet.
Jokainen hetki puhe ja teot erillään oli liikaa,
koska se joka istuttaa puun ei kuole koskaan.
Kun Pohjantähti jäistä tultaan loistaa,
kuin mantraa toistan yhtä nimeä,
ja kulunutta sanaa tuuli toistaa,
kun kaiken peittää alleen pimeä.
Kevään tärkeilylle vihdoin nauran:
aivan turhaan kukat pölyttyvät.
Näin suuren puun ja aloin kirjoittaa:
"Syvästä maasta juuret virtaavat valoon"
Pienelläkin virralla on tahto.
Sitä ei saa mikään padottua.
Eloisa puro, kahlitsematon,
jään alla virtaa sitä uhmaten.
suo syö ei tie vie
näin lain kuin luu-kuun
vaan nyt jää muut työt
yö soi suu luo puun
Istun värikkäällä kalliolla.
Lokit huutelevat kuten aina.
Kivessä näkyy kaiverroksia,
ja lisään niihin siksi omani.
Rämmin kuusikosta aukiolle.
Jäkäliä sekä kanervia:
tasaista maata. Sitten hätkähdän:
näen harmaan kurjen puiden lomassa.
Leyhyttelen ilmaa kartallani.
Vesipullo alkaa olla tyhjä.
Mereltä noussut tuuli työntyy telttaan,
ja pystyn hetken ajattelemaan.
Näen liikkumattoman kaiken takana
turtuneiden nähdessä vain turruttajansa.
Olen löytänyt oman ääneni
ja se on hiljaisuus.
***
Mätänevän raadon balladi
-Santeri Latvaalalle
Voimaton on minun käteni.
Jalkani eivät jaksa juosta.
Olen kuollut, mutta silti
silmäni näkevät vielä.
Tuijotan avoimin silmin:
näen kevättä kaikkialla,
kun makaan lepäilemässä,
rennosti mätänemässä.
En ole hullu, tiedän siksi
jääneeni eristetyksi
kaikesta muusta maailmasta.
Olisinpa vain sokea!
Silti on hauska vain lojua.
Salatusta onnestani,
sisäisistä aarteistani
turpoan aivan valtavaksi.
Pian ne saavat kaikki nähdä:
kohta halkeaa ruhoni,
kuin hyvin kypsynyt hedelmä
tai karannut ilmapallo.
Toiset saavat hirsipuussa
tanssia tuulen ohjaamina;
itse vietän aikaa tässä
keihään maahan naulaamana.
Mitään tästä en häpeä:
ei kukaan ole elävä
nykypäivänä todella.
Miksi siitä poikkeaisin?
Siis älä itke katkerasti
tai menetä toivoasi:
kyllä me tästä selviämme
jopa hiukan rikkaampina.
Nuolten puhkoma olento:
monta on meidänlaisiamme,
saamme seuraa toisistamme.
Henkiin uudelleen heräämme!
***
Raunioituneet palatsit
Raunioituneet palatsit ja aaveet,
joita ei voi nähdä ja kaiken yllä
heikko kuoleman haju: täällä viivyn
vaikka en tahdo.
Toivo haudattiin tähän. Kaunis paikka,
eikö niin? Ja tuolla on toinen hauta,
jossa viimeinen Ilon pappi nukkuu
aikojen loppuun.
Hallit ilman kattoa, joista portaat
vievät tyhjyyteen, sekä kaiken yllä
jäisen kylmä kuunvalo. Eikä missään
soihtua loista.
***
Viimeinen sonetti
Kun puro uomassansa solisi,
jäin unelmoimaan, jotta elisin.
Niin toisin minä ajattelisin,
jos vain Hän vierelläni olisi.
Kun toiset rakastavat toisiaan,
voin itse tuntea vain kipua,
tai elätellä harhakuvia,
kuin laiha kerjäläinen loisiaan.
Todeksi näin sen kaiken tunteilutta
ja siksi olin kuten raakaa lihaa.
En tiennyt vielä miksi lähdit, mutta
ei enää pohdiskellut sitä pääni,
vaan oman sydämeni synkkää vihaa
ja kammottavan tyhjää elämääni.
***
Dialogi sumussa
- Vuoriston läpi vie pakoreittini
kuoleman vaaraan.
* Kaupungit palavat,
enkelit haihtuvat pois.
- Hei opas, kai tämä on paras tie
sinivuokkojen laaksoon.
* Jos johonkin tämä vie,
niin sekavaan maniaan.
- Kerro jos huomaat vuorien alkavan laskea laaksoon.
* Laaksosi piiloutuu;
rotkoja, railoja näen.
- Orjankin ilo on mukavaa
* Mitä suusi nyt lausui?
Hourailet tosiaan,
jos haluat palata!
- Kahtia raadellaan olemukseni,
syyn hyvin arvaan.
* Ei, sinä puhdistut:
saat oman lain sekä tien.
- Vuori on tummunut vain edelleen,
pidetään edes tauko.
* Ylläsi myrsky on pian,
jos tähän nuotion teet.
- Jalkaa jaksa en nostaa, pian romahdan alas rotkoon.
* Seisot kuitenkin.
Laiskuri; et tähän jää!
- Armoton piiskuri: ei mihinkään
tätä reittiä pääse.
* Siis pakenet alas taas,
sielusi pois ojennat.
* Pelkuri, taas pakenet!
- Alas? Ei, se on mahdoton suunta:
Tein valinnan, pidän sen.
* Vankini siis olet nyt!
***
Taistelulaulu
Kotkat kirkuvat ylläni; tuuli on jäätä ja rautaa,
tulta en missään näe: oma tahtoni lämpöä antaa.
Tähtään vuoren huippua kohti, ja siellä on kaikki.
Kultaa hohtavat ylhäisen talon tornien huiput.
Taakseni jäi puutarhojen peittämä vehreä laakso.
Siellä en voinut nauttia mistään, turhia kaikki.
Saastunut on koko maa, torakat sitä riipien syövät.
Tahraton olkoon sieluni - syntymäpaikkani hylkään.
Olkoon suuntani luonnoton, pois petojen varovaisuus.
Tahdon enkeli olla, en tyytyä voi vähemmästä.
Taas otan askelen voittoa päin, tämä on lopullista.
On katumukseni hiljennyt, tämä on rakas tieni.
Tuokoon huominen vaikeudet, tien saa sumu peittää.
Tieltäni kultaiset ovet aukeavat jokin päivä,
vaikka nyt kuuraan peityn ja muuri on sulkenut tieni.
Valtava on minun onneni, kun valitsin tämän herran.
Hei varokaa humalaista! Hän kaiken on nähnyt ja luonut.
Hän kiroaa lähes kaiken ja säästää iskevän tuulen.
Tarvitseeko hän ystävän neuvoja, tai sylin turvaa?
Tie on ainoa rakkaus, itseltään ilon kieltää.
Vie ylöspäin yhä tieni, en pilkkaa kuuntele yhtään.
Vain oma suuntimatähteni voi olemukseni täyttää.
Taistelen tuhkaa vastaan jäisten liekkien alla,
toistelen: "En ole tuomiovaltasi orja, en suostu!"
Saatan murtua, käyköön siis niin, kunhan en taivu.
Taistelen taistelun vuoksi ja henkeni kunnian vuoksi.
Tuulikin pilkkaa: "Ei tätä matkaa kannata jatkaa.
Mielesi ei ole vilpitön, kun sotalauluja laulat".
"Taivaan valloitat, luot nahkasi kuin jokin käärme.
Kuitenkaan et täysin vanhoja riittejä hylkää:
kukkulan päällä on uhkean Astarten pyhä pylväs:
Piilotat itsesi vain, ei muututa noin jumalaksi."
Katseen nostan tähtiä päin, ylös vaikka en kuulu.
Päälläni vain ohut kerros on kultaa, muuta sen alla.
Päivä on nouseva, kun ytimeksi on muuttuva kuori:
kuitenkin etenen, vain jalkani horjuvat tiellä.
***
Elegia innoituksesta
Purjehdin monet yöt elävän universumin sieluun,
sain hänen oikustaan sen etuoikeuden
Juuri nyt laskeutuu alas luokseni voitokas henki.
Hän opettaa puhumaan, tuo mukanaan sävelet.
Tervehdys Helivirhion, Innoitus, ylin tähti!
Vie minut korkeuteen, vie mihin vain haluat.
Alleni näen koko maailman hyvin pienenä jäävän;
houreiden läpi näen kasvosi, Mahtavin Tie.
Ylhäisin Sana tuo minut luoksesi, verhojen taakse.
Koen enemmän mitä voi ihminen tunteakaan.
Onneni on tämä: vihdoinkin olen ihminen täysin.
Saan Jumalan perinnön: sielun ja itseyden.
***
Hymni Kauniille virheelle
Muusani ei ole nainen, hän ei ole maallinen hahmo,
sillä hän on mitä ihmisen kuuluu olla, ja onkin;
kuitenkin sisimmässään vain: tulen peittävät aallot.
Tultaan ei meri voi unohtaa, siten syntyvät myrskyt.
Oikea nainen on harhaa, valhe on oikea mieskin;
ei ole löytänyt kumpaakaan Salomon koko taito.
Vaikka en voi ihannettani saavuttaa, pyrin siihen,
koska en voi olemustani muuttaa, en edes kieltää.
Vaikka en milloinkaan voi lentää, maahan en luota.
Tunnen: uhrien arvoiset ovat vain ajatukset.
Kuitenkin jopa muusien temppelin voi himo kaataa:
halpaa itkua voi kuka vain asettaa runon rytmiin.
Helppo on itkeä, vaikea ymmärtää kivun syitä,
jos sydän haavana on.
Helppo on hukkua siihen ja myös jopa nauttia siitä,
kun veri virtana vie.
Helppo on taipua tuhkaan, vaikea puhdas on olla,
kun kapinoi ruhosi.
Helppo on oppia syömään tuhkaa. Niin, mikäs siinä,
jos siten saa ravinnon.
Itse en leikkiin voi mitenkään kuluttaa elämääni.
Kielsin maailman, olen lähtenyt tuulien teille.
Myönnän sen: itseni tuomitsin niin kai kadotukseen.
Ennen kuin romahdan, haluan taas kohtalon löytää.
Saavu nyt, oi Helivirhion, kaunis virhe, ja auta!
Jos tulet, koskaan muita en kaipaa.
Suitsukkeet nyt poltan ja maljasi nostan, se tiedä,
valtiatar: olet muusani aina.
"Kättäni ohjaa, parhaimmat sanat anna", nyt pyydän.
Taidokkaat rivit neuvo, kun yö on.
Jos sinä suot tämän kaiken, niin veriuhreja uhraan;
saat punervaa sydänvertani juoda.
Hetkesi on kevät, nouseva päivä ja myös sadekuuro.
Henkesi vilpitön on, olet puhdaskin kuten kaste.
Haltijatar olet viisauden, ylevyys olet itse.
Haaveiluun unohdun, olet silloin myös olemassa.
Oi Helivirhion, valtiatar, tätä laulua neuvo!
Korkeuteen minut autat ja saan salatut kuvat nähdä.
Innoitus sinun lahjasi on, olet hullujen houre.
Kruunusi on unikoista; ne antavat korkean tiedon.
Järkeni kahleen katkaiset, opin noitien keinot.
Oi Helivirhion, valtiatar, tätä laulua neuvo!
Saan sinisen kukan poimia, pistän sen takkini taskuun.
Myös varastaa tulen saan jumalilta ja itseni polttaa.
Kanssasi teen tämän kaiken ja sitten kuoleman kohtaan.
Ärjyn merten pauhua vastaan, jääden sen alle.
Oi Helivirhion, valtiatar, tätä laulua neuvo!
Muistelen mielellään sitä yötä kun kaikkeus tanssi,
laajaan aaltoiluun itseni sain hukata.
***
Niin sininen oli taivas ja vihreä sammal ja kylki
puun oli kirjava vain jäkälistä ja kalliot saivat
kantaa paakut sammalien sekä laulava lintu
laulullaan kesän yksin jo loi.
Ohi turtana kuljin.
Huudahdin "Kuka vain!" Sitä tiettyä kaipasin silti.
Vain hänen suunsa on kaivo, kun silmäni leili on tyhjä.
Harhailin unen harhoja, kuoleman kuiluja kuljin.
Näin monet näyt, monet maljat tyhjensin, surut tunsin.
Pian elämää kiroten tätä kutsuin viisaudeksi:
"Turhaa täällä on menneisyys sekä myös tulevaisuus.
Kaikki on turhaa, vaikkakin kaunista, siis surullista."
Hylkäsin lyyrat ja lähteet nöyränä, kai vähän surren.
Antauduin sisimmässäni kulkevan joen isän tahtoon.
Niin elämässäni alkoi hiljaisen ilon aika.
Mättäät kantavat marjoja, aistin kuusien tuoksun.
Puiden oksiston läpi näen meren, tumman ja laajan.
Muistan myös miten aiemmin tätä polkua kuljin.
Sieluni olkoon kuin satakielien tiedoton laulu.
***
Kaksi epistolaa
I
Tuskani näytelmään olen tyytymätön, jätän sen nyt.
Reunoja myöten se vaahdollaan kuluneet jokiuomat
umpeen turvottaa.
Minuun ei satu lainkaan.
Kunhan vain valitan: en viitsinyt toimia oikein.
Nyt minun täytyy luopua itseni säälimisestä,
pystyyn nousta ja jatkaa taas elämää, kuten kuuluu
(ryhdistäytyä, katsoa taakse ja korjata virheet).
Nyt horisontti on autio, eikä enää edes harha
lämmitä kaipaavaa. Minun täytyy itseni kantaa
tai alas murtua juuri sen vuoksi. Se vain minun täytyy
muistaa, että en kuitenkaan saa tuntea kaunaa,
vaan rakastaa elämää sekä ymmärtää sitä täysin.
Ei viha voi pelastaa; se on raaka ja viiltävä liekki,
kuivunut lähde ja kesken katkennut sana: kaaos.
Hylkään siksi sen. Nöyrä ja lempeä rakkaus vain voi
hämmennystäni helpottaa, joten siihen nyt turvaan.
"Vaan ketä siis rakastat?" kysyt hieman nauraen ehkä.
Vastaus (en sitä peittele) on: olevaa ylipäätään.
Näin korutonta se on; tätä kaikkea saan osa olla.
II
Tahtoni muuttui, alhaiset tavat kestävät silti.
Tarvitsen nykyään vain voimaa toimia oikein.
Tarvitsen pahojen halujen tukahduttamiseen sen.
Mistä sen löytäisin?
No, se ei voi toisilta tulla,
vaan minun itseni täytyy tahtoa toimia oikein.
Siis minun täytyy koulia mieltäni kieltäymyksii,
oppia köyhänäkin elämään, jos vain laki vaatii.
Vaan mikä on laki? Uusia oppeja taas levitänkö?
Riemuiten minun sieluni tunnustaa jumalansa.
Tässä on sääntöni: ei mikään ulkoinen lakikirja,
vaan syvä rauha, kun hiljaisuuttaan kuuntelen hiljaa.
Siitä on syntynyt hiljainen oman sieluni ääni,
jonka jo melkein hukkasin maailman hälinässä.
Nyt, kuten pitkien aikojen jälkeen taas unestansa
parhaaseen elämään herännyt, olen onnea täynnä.
Tässä on tieni, sen vihdoin kuljettavakseni löysin.
Huudahdan kuin itsestään: "Tämä on rakas tieni!"
***
Nousin yksin kiviselle kukkulalle.
Oli tyyni kevätaamu. Juuri silloin
linnut aloittivat laulun talven jälkeen.
Ilma täyttyi elävistä olennoista.
Ympärillä huojui unelias metsä.
Rennosti se kasvoi horisonttiin saakka.
Loputtomat aarrekammiot se kantoi
jokaisessa vihreän sävyssä.
Korkealla taivas hohti kuten meri,
jossa pilvet kuohuivat. En sano muuta.
***
Kevät
Jälleen on kevät, tympeät vankilat murtuvat maahan,
ja näemme: kaikki kaunis jälleen muodon saa.
On ehtinyt jo tänne lämpimämpi sää.
Kaisloja huojuttaa meren viileä huokaus jossain,
ja kaikkialla pienet lehdet aukeavat.
Päivätkin ovat taas pidenneet. Kesä voittaen saapuu.
Kun kastehelmet heinikossa loistavat,
lehdon pihlajapuuhun hän istahtaa sekä laulaa:
"On vuoden kaunein aika!" Nousten siivilleen
sitten hän lintuna jälleensyntyvän maan yli lentää.
Oksillaan puut iskevät tahtia kiittäen häntä,
sen laulun saavat kuulla kaikki ihmiset.
***
Kuollutta heinää,
lammessa vielä jäätä,
pilvinen taivas.
Veden solinaa,
kostea sammalmätäs
puron uomassa:
Korkeat männyt
ympäröivät niittyä.
Aurinko paistaa.
Tuuli ihollasi on
miellyttävän viileä.
Lehti tipahtaa,
kulkee oman matkansa
maahan maatumaan.
Jos se jäisi puuhun,
se ei olisi lehti.
Lepää kuunnellen
sirkkojen siritystä.
Taivaalla näkyy
valkoisia pilviä,
ei yhtäkään harmaata.
Kasteinen ruoho
pienen joen ympärillä,
aamu lämpenee.
Sammaloituneet portaat
yltävät vedenrajaan.
Pitkospuut vievät
silmujaan avaavien
puiden välistä.
Kaislat taipuvat tuuleen
kuten jo aamullakin.
***
Excelsior
Jousi on täytetty voimalla,
kuten ruukku viinillä.
Se saa nuolen humaltumaan
ja käyttäytymään kuin salama.
Taivaanrannassa rakennetaan tornia
norsunluusta, kuten tavat vaativat.
Ilman mitään itseironiaa
se seisoo kuin lopullinen totuus.
Notkeudestaan ylpeänä jousi jännittyy
laskevan auringon siunatessa sitä.
Ei se pysähdy esteiden eteen
ja astu niiden sisälle,
Riskeistä välittämättä käsi,
tahtoa täynnä, saa jousen laulamaan
omasta jännittyneisyydestään:
paikoillaan, mutta tiettyyn suuntaan!
Koko taivas on tulessa
kuin tätä tapahtumaa kunnioittaen.
Pian jousi on täyttynyt halusta
saavuttaa se, mitä halutaan.
Miksi tämä herkkä voimistelunäytös?
No, mitä muuta jousella voisi tehdä?
***
Minun elämäni iloitsee vähästä paljon, ja vain ilo minulle jää.
Vaikka saisin enemmän, en tulisi onnellisemmaksi.
Sama taakka painaisi hartioitani, muistojen armottomuus,
mutta sisälläni pysyisi myös sama rauhallinen paikka.
Kaikki ne menetetyt mahdollisuudet, vain koska
ei riitä että maailma on paha ja elämä ankara.
Oman itsen pitää olla vielä liian varovainen:
Vanha ukko nuoressa miehessä.
Muistan sinut vieläkin, vaikka en haluaisi.
Eri asia on haluanko unohtaa sinua.
Olet tärkeä osa tätä alakuloisuuttani,
joka kasvattaa minua ja jota rakastan.
Aina erillään elämästä, kuljen omaa tietäni.
Ymmärrän vain kylmien tähtien kieltä.
Viime aikoina tosin, enenevässä määrin,
olen salaa alkanut kaivata vilttiä.
Katselen tähtiä taivaalla. Koko elämäni
olen halunnut sinuun, itsestäni pois
ja toisaalta itseeni, sulkeutua muulta.
Tähdet ovat tuuli ja pilviä.
Minulla on vain sinut. Mutta kuka sinä olet?
Sinä olet kylmät tähdet, tuuli ja pilviä,
vaaka ja miekka, kultainen kaupunki ja viltti.
Sinua ei ole, mutta silti ikävöin sinua.
***
Fragmenttikasauma
I
Miettiessäsi
entisiä ja nykyisiä,
verbinkovia päiviä
se, mitä kuulet,
olkoon vain kirjailtu seinävaate takanasi,
jota et edes kunnolla huomaa.
Pienet värillisen lasin kappaleet
ja norsunluuleikkausten palaset
kutsuvat sinua muuttamaan ne
vaahtoon ja sateenkaareen pukeutuvaksi koskeksi,
joka syöksyy laaksoon.
Sitten lopulta lähde aukeaa,
eikä kukaan ole aikaisemmin siitä juonut.
Siihen on liuennut peruskallion ajatuksia,
niistä on tullut yhtä sinun suussasi.
Puro yhtyy jokeen.
Joki virtaa mereen.
Mutta tätä enempää
en pysty sanomaan.
Tiedän vain, että se,
mitä haluaisin sanoa
liittyy jotenkin puuhun
ja siitä tippuviin lehtiin.
Otsastasi katoaa kirjoitus,
jota kukaan ei koskaan lukenut,
ja sinä sen mukana:
vielä äsken niin nopeasti virrannut puro
on nyt jäätynyt pohjiaan myöten.
II
Ja kuitenkin
tämän luisen holvin alla
säilyy sama,
läpitunkemattomuudessaan kivenkaltainen pimeys,
josta arvaamaton tuuli ja soihtujen valo louhivat
kallisarvoisia metalleja:
vanhojen kuninkaiden hautalahjoja.
Jossain on viileä lähde,
joka pakenee sitä etsivien tieltä olemattomuuteen.
Halu saada juoda siitä manaa luokseen
lähteen viileyttä valloittamaan
tulen, tuulen ja taivaan,
vaikka mitään lähdettä ei ole.
Kuollut totuus löydetään
ja syödään heti.
Hänen taskustaan löytyy lompakko,
jossa olevat rahat me jaamme.
Sen jälkeen me voimme
aivan rauhassa,
ilman tunnontuskia
kutsua itseämme häneksi.
Mutta totuus ei liiku:
itsemme keskipisteeseen tuomittuina
rukoilemme: "Tule takaisin
tuhoava tieto, jotta voisimme liikkua
edes vähän matkaa."
III
Kaikki, mitä näen,
puristuu tasopinnaksi;
se on paperinpala,
joka leijuu kadunkulmaan,
josta se syödään, kuten ihminen syödään.
Mutta onko siinä kirjoitusta
ja mitä on kirjoitus?
"Ei ole mustetta ilman kirjoitusta!"
Ah, pyhien näkyjen katedraalit,
juuri sen kokoiset, että ihmisen mielikuvitus
voisi ne rakentaa.
Virtaava materia luulee itsessään olevan merkkejä,
mutta eikö luuleminenkin ole kirjoitusta,
vaikka vain sattumalta syntynyttä raapustusta,
ja jossain koira jahtaa häntäänsä…
Tästä huolimatta me kaikki olemme
vanhuudestaan ylpeät mosaiikit,
teokraattinen jumalkuningas,
teoreettinen pääministeri,
itseään sinutteleva nuoriso.
Olemme usein myös köyhiä,
mutta rauhallisia maaseutuja
ja kaiken yllä paistava aurinko.
Oman itsemme kuninkaiksi meidät kruunataan.
Muutoksen yllä itse tapahtuma säilyy.
Tämä lause heijastaa sen ylvään hetken
ainutlaatuisuutta, jona kirjoitin sen.
Tämä juhla antaa sanat puheeseeni.
***
Uhrilehdossa
Juuri kun kaikkea alkoi kullata päättyvä päivä,
kun ilma viilentyi, ja metsä tummentui,
taas pyhitettyjen kulkue astui tanssien lehtoon,
ja sitten vanhat uhrihymnit laulettiin.
Taivaan holvistoon sytytettiin tähtien soihdut.
Vain jotkut harvat eivät silloin luottaneet.
Ruohikon peittämät aukiot täyttyivät elämästä.
Se ilta käski kiihkeästi tanssimaan.
Ansaitun kivun mysterioon vihittiin minut silloin.
Kun ilman täytti liian kallis suitsutus,
tunnustin tekemättömät syntini seuraten kaavaa.
Rukoilin pitkään maahan saakka nöyrtyen.
Viskasin kankean ylpeyden menemään kuten lapset,
tai jäljitellen heitä oikein ainakin.
Näin vavisten jumalattaren kauniin ankarat kasvot;
ne, joita yksikään ei ollut suudellut:
poskien pyöreyden sekä silmien jäänkovan poltteen,
ja ehkä juuri siksi häntä inhosin.
Silti en lähtenyt: orgiat alkoivat ihan kohta
ja naureskellen toisten joukkoon hyppäsin.
***
Eeppinen fragmentti
Yö koitti hirvenmetsästyksen päättäen.
Pian kukin ruhtinas saalistuksestaan väsyneenä
jo juhlahuoneen lämpimässä maljan joi.
Soihtuja peilaten arvokkaat kivet loistivat niissä.
Ei siitä silmä silti lainkaan nauttinut.
Kai jotakin ikävää oli illan harmaudessa:
ei viini saanut juhlijoita nauramaan,
lainkaan ei ilo täyttänyt ilmaa niin kuten muutoin.
Ei päivän lämpö nautintoa tuottanut,
ulkoa kuului vain, miten jossain huuteli kuikka.
Jo musta metsä täysin juhlaa ympäröi,
vain horisonttia kultasi viimeinen valorantu.
Yön musta muuri saikin melkein itkemään.
Pian puhumaan eräs miehistä ryhdistäytyen nousi:
"Jos täällä joukossamme lauluniekka on,
jo laulamaan hän nouskoon, koska yksinään
ei ruhtinaiden kuulu juoda viiniään,
vaan seurueensa kanssa muistaa voittojaan
ja suurin uhrein suosijoitaan palvoa.
Ei ruhtinaille kuulu unten lohdutus
tai nyyhkytys: ne eivät heitä suojele.
Siis juhlahuoneen keskikohtaan astukoon
nyt lauseseppä, mietteet kiinni ottakoon
ja vastaluodut alkulehdot näyttäköön."
Hiljainen oli huone ja ei sitä täyttänyt laulu.
Pian väki alkoi vain kuin sumu haihtua pois.
Ystäviään taas luokseen yksin ruhtinas huusi.
Naurua jostakin hän vain oli kuulevinaan.
Mielen solmima harso jo ratkesi silmien päältä:
yksin hän vain olikin siis pitänyt pitojaan.
Itkunsa alle hän hautautui kuten eksynyt lapsi,
yön koko laajuuden huomasi kauhistuen.
***
Argumentointia vastaan
Tasanko on köyhä, ei se tuota muuta
kuin vain väritöntä soraa, mutta silti
monet torvet soivat puhtaan taivaan alla:
kaukaa lännestä on tullut pyhä joukko,
vastustamassa sitä toinen samanlainen.
Maata orjuuttaen ilman huuto täyttää.
Niin se kiduttajiensa alta haihtuu.
Siitä toisiaan he syyttelevät vielä
lumimyrskyn heidät haudatessa alleen
luoden kylmän, virheettömän lumikentän.
Aurinko vain hiljaa hymyilee sen yllä.
***
Ei sielun vilpittömyys mitään voita.
Se murtuu, jäänteet sumu kohta peittää.
Ja kyllä pahasti jo päässä heittää,
jos alkaa kestää näitä louhikoita.
Ei täällä pysty elämään, ei saakaan.
Jos elää kädet maahan naulattuina,
jo kohta huomaa olevansa luina
ja joutuvansa tuomarien vaakaan.
Jos tahtoo löytää aidot kokemukset,
on pakko jättää halvat oletukset
ja kuolla molempia kiroten.
Vaan ehkä parasta on siksi olla
vain sokeana tiedon rauniolla
unestaan kuolemaansa viroten.
***
Mitä ruusu voi kertoa,
kun multakin on mykkää.
Voiko virtaava vesi
sitoutua silmiinsäkään.
Kuka pystyy poimimaan
käsiinsä sinisyyden.
Kaikki leikkivät lapset
työ viimein vapauttaa.
Rakennukset peittävät
heiltä meren ja maan.
Ihminen tietää aina kaiken,
taustalla joku soittaa lyyraa.
Aina näihin samoihin
alkuihin ja sanoihin
joudutaan palaamaan
mitään suostumatta oppimaan.
Subjekti puhuu aallot rantaan
ja sotii pastellisävyjä vastaan.
***
Kuluneita kreikkalaisia
jumalia kuljettava laiva
katoaa, ja pian meri sykkii
rantansa hylkytavaraa täyteen,
kuten tämän vaalean ihon
ja punaisen suun huumaavan kontrastin,
joka puhuttelee sitä, jota kukaan
sivistynyt ihminen ei haluaisi kuunnella.
***
Paperimuuri
muuttaa tien vain sanaksi,
pesee voiman pois
elävistä jaloista.
Viivojen leikki
turruttaa aistit, silti
pienikin liekki
voi sytyttää paperin.
Jonain päivänä
metsien symmetria
näkyy ja ei näy,
ja kaikki uudistavat
liittonsa puiden kanssa.
***
Runouden perusolemus
Konnen tunti
konzeni itti
könzinäiseksi ykti
Kontlen!
Oti kontkuvasti
jatti konsentunut mati
kontsi mikti
kontkaan kuti
suosti konlemaan oti
konsani kansti
köntnät seiti
konttuvat kaati
kontle päälti könttäkää
päästi konnut
miti kontlos uti
könttä tästi köntperisestä pati
konkilasta vanti
***
01101110 01101111 01101100 01101100 01101001 01100001,00100000 01101010 01100001 00100000 01111001 01101011,01101011 11110110 01110011 01101001 11100100
00110100 01100010 00100000 00110110 00111001 00100000
00110111 00110010 00100000 00110110 01100001 00100000
00110110 01100110 00100000 00110110 00111001 00100000
00110111 00110100 00100000 00110110 00110001 00100000
00110110 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 01100101 00100000 01100101 00110100 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100101 00100000
00110010 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110100 00110101 00100000 00110111 00110100 00100000
00110010 00110000 00100000 00110111 00110011 00100000
00110110 00110001 00100000 00110110 00110001 00100000
00110010 00110000 00100000 00110111 00110100 00100000
01100101 00110100 00100000 00110111 00110011 00100000
00110111 00110100 00100000 01100101 00110100 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100100 00100000
00110110 00111001 00100000 00110111 00110100 00100000
01100101 00110100 00100000 01100101 00110100 00100000
00110110 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110111 00110011 00100000 00110110 00110101 00100000
00110110 01100011 00100000 00110111 00110110 00100000
01100101 00110100 00100000 01100101 00110100 00100000
00110010 01100011 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 01100100 00100000 00110111 00110101 00100000
00110111 00110100 00100000 00110111 00110100 00100000
00110110 00110001 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 00110101 00100000 00110111 00110100 00100000
00110010 00110000 00100000 00110111 00110011 00100000
00110110 00110001 00100000 00110110 00111001 00100000
00110111 00110011 00100000 00110110 00111001 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100100 00100000
00110111 00110101 00100000 00110111 00110101 00100000
00110111 00110100 00100000 00110110 00110101 00100000
00110110 01100101 00100000 00110110 01100010 00100000
00110110 00110001 00100000 00110110 00110001 00100000
00110110 01100101 00100000 00110010 01100011 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100001 00100000
00110110 00110001 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 01100001 00100000 00110110 01100110 00100000
00110111 00110011 00100000 00110010 00110000 00100000
00110111 00110011 00100000 00110110 00110001 00100000
00110110 00111001 00100000 00110111 00110011 00100000
00110110 00111001 00100000 00110111 00110100 00100000
00110010 01100011 00100000 00110010 00110000 00100000
00110111 00110011 00100000 00110110 00110001 00100000
00110110 01100101 00100000 00110110 01100110 00100000
00110110 01100100 00100000 00110110 00110001 00100000
00110111 00110011 00100000 00110111 00110011 00100000
00110110 00110001 00100000 00110110 01100101 00100000
00110110 00111001 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 00110101 00100000 00110110 00111001 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100110 00100000
00110110 01100011 00100000 00110110 00111001 00100000
00110111 00110011 00100000 00110110 00111001 00100000
00110010 00110000 00100000 00110111 00110011 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100101 00100000
00110111 00110101 00100000 00110110 01100011 00100000
00110110 01100011 00100000 00110110 00110101 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100100 00100000
00110110 00111001 00100000 00110111 00110100 00100000
01100101 00110100 00100000 01100101 00110100 00100000
00110110 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110111 00110101 00100000 00110111 00110101 00100000
00110111 00110100 00100000 00110111 00110100 00100000
00110110 00110001 00100000 00110010 01100101 00100000
00110010 00110000 00100000 00110100 01100100 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100101 00100000
01100101 00110100 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 01100011 00100000 00110110 00110101 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100010 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100101 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100010 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 00110101 00100000
00110110 01100011 00100000 00110110 00110101 00100000
00110110 01100011 00100000 00110110 01100011 00100000
01100101 00110100 00100000 00110010 01100011 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100100 00100000
00110111 00110101 00100000 00110111 00110100 00100000
00110111 00110100 00100000 00110110 00110001 00100000
00110010 00110000 00100000 00110111 00110100 00100000
00110110 00110101 00100000 00110110 00110101 00100000
00110110 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 01100101 00100000 00110110 00111001 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100101 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100100 00100000
00110111 00110101 00100000 00110111 00110101 00100000
00110111 00110100 00100000 00110110 00110101 00100000
00110110 01100101 00100000 00110110 01100010 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100101 00100000
00110010 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110101 00111001 00100000 00110111 00110010 00100000
00110110 00111001 00100000 00110111 00110100 00100000
01100101 00110100 00100000 00110110 01100101 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100101 00100000
01100101 00110100 00100000 00110110 00111001 00100000
00110110 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 00111000 00100000 00110110 00110101 00100000
00110111 00110010 00100000 01100101 00110100 00100000
00110111 00110100 00100000 00110111 00110100 00100000
01100101 00110100 00100000 01100101 00110100 00100000
00110010 00110000 00100000 00110111 00110100 00100000
00110110 00110101 00100000 00110110 00111001 00100000
00110111 00110011 00100000 00110111 00110011 00100000
01100101 00110100 00100000 00110010 00110000 00100000
00110111 00110011 00100000 00110111 00111001 00100000
00110111 00110110 00100000 00110110 00111001 00100000
01100101 00110100 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 01100010 00100000 00110110 00111001 00100000
00110110 00110101 00100000 00110110 01100011 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 00110110 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100011 00100000
00110110 01100110 00100000 00110111 00110011 00100000
00110110 01100110 00100000 00110110 00110110 00100000
00110110 00111001 00100000 00110111 00110011 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 00110001 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100010 00100000
00110111 00111001 00100000 00110111 00110011 00100000
00110111 00111001 00100000 00110110 01100100 00100000
00110111 00111001 00100000 00110110 01100010 00100000
00110111 00110011 00100000 00110110 00111001 00100000
01100101 00110100 00100000 00110010 01100101 00100000
00110010 00110000 00100000 00110100 01100101 00100000
00110110 00110101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110111 00110011 00100000 00110110 00110001 00100000
00110110 01100100 00100000 00110110 00110001 00100000
00110111 00110100 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 01100010 00100000 00110111 00111001 00100000
00110111 00110011 00100000 00110111 00111001 00100000
00110110 01100100 00100000 00110111 00111001 00100000
00110110 01100010 00100000 00110111 00110011 00100000
00110110 00110101 00100000 00110111 00110100 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100110 00100000
00110110 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 00111000 00100000 00110110 00110101 00100000
00110111 00110010 00100000 01100101 00110100 00100000
00110111 00110100 00100000 00110110 00110101 00100000
00110111 00110100 00100000 00110111 00110100 00100000
00110111 00111001 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 01100010 00100000 00110111 00111001 00100000
00110110 01100100 00100000 00110110 01100100 00100000
00110110 00110101 00100000 00110110 01100101 00100000
00110110 00111001 00100000 01100101 00110100 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100010 00100000
00110110 00110101 00100000 00110111 00110010 00100000
00110111 00110100 00100000 00110110 01100110 00100000
00110110 01100001 00100000 00110110 00110001 00100000
00110010 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110100 01100100 00100000 00110110 00111001 00100000
00110111 00110100 00100000 01100101 00110100 00100000
00110010 00110000 00100000 00110110 01100110 00100000
00110110 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110110 01100010 00100000 00110110 00110001 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100010 00100000
00110110 01100010 00100000 00110110 00110101 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100101 00100000
00110010 00110000 00100000 00110111 00110000 00100000
00110111 00111001 00100000 00110110 00111000 00100000
00110110 00111001 00100000 00110110 01100101 00100000
00110111 00110100 00100000 01100101 00110100 00100000
00110010 00110000 00100000 00110111 00110011 00100000
00110111 00110101 00100000 00110110 01100110 00100000
00110110 01100001 00100000 00110110 00110101 00100000
00110110 01100011 00100000 00110110 00110101 00100000
00110111 00110110 00100000 00110110 00110001 00100000
00110110 01100101 00100000 00110010 00110000 00100000
00110111 00110110 00100000 00110110 00110101 00100000
00110111 00110010 00100000 00110110 00111000 00100000
00110110 01100110 00100000 00110110 01100101 00100000
00110010 00110000 00100000 00110111 00110100 00100000
00110110 00110001 00100000 00110110 01100010 00100000
00110110 00110001 00100000 00110110 01100101 00100000
00110110 00110001 00100000 00110011 01100110 00100000
***
Kävelyllä
Poika, joka varmasti haluaisi itseään kutsuttavan mieheksi, käveli pitkin limaisia pitkospuita. Lintulahden kaislikot olivat sumun peittämät, ja ilmassa oli sateisen illan tavallista harmautta. Nyt poika kulki kesällä nokkosia kasvavan aukion halki, joka kuitenkin sillä hetkellä oli mätänevien kasvien peitossa. Hän pysähtyi, otti muutaman askelen ja pysähtyi taas kuuntelemaan. Itse asiassa hän pelkäsi pimeää: jokainen varjo oli hänen mielestään ihmisen muotoinen, ja kaikki oksat katkeilivat petoeläinten raskaiden tassujen alla. Odota, eikö juuri kuulunut metallin helähdys?
Noustessaan puiseen lintutorniin hän tunsi rauhoittuvansa; sen jonkin tuntemattoman täytyisi nousta, joista hän huomaisi sen hyvissä ajoin. Jostain kuului moottoritien huminaa, ja lahden toisella puolella olevassa talossa oli valot ikkunoissa. Lapset leikkivät kylässä ilmeisesti hyvin rajusti, sillä heidän äänensä kuuluivat vaimeina jopa metsän läpi.
Kaikesta tästä huolimatta poika tunsi olonsa harmistuneeksi. Hän olisi halunnut pelätä, juosta pakoon kaikkia kuviteltuja ja kuvittelemattomia hirviöitä. Hän käänsi selkänsä kylälle alkaen tuijottaa peilityyntä lahdenpintaa.
***
Personifikaatioiden armeija valtaa kirkon.
Kellari tulvii itsensä univedestä tukkoon.
Keskenjäänyttä puhetta lainehtii kaduilla,
kyyneltuuli viskoo kirjoittamattomia lehtiä.
Kaikki talot on rakennettu monikerroksisiksi. Kellarit on lukittu. Lapset kuvittelevat ne täyteen mielenkiintoisia käytäviä ja yhä uusia ovia. Aikuisilla on avaimet ja he käskevät lapsia olemaan hiljaa ja menemään leikkimään hiekkalaatikolle. Ei saa olla paljastava, ei saa puhua vakavista ja kipeistä asioista. Pitää olla ja puhua oikein. Minulla on onneksi avaimet, voitte siis päätellä mihin suuntaan nyt lähdetään. Todistusaineistoa ei tule syntymään. "Koska mitään salattavaa ei ole", hän sanoi ja tunsi olonsa epämukavaksi. Tulkaa pois sieltä rivien välistä, ette tule löytämään mitään. Tämän kaupungin hiljaisessa kaaoksessa on jotain pysähtynyttä. Kaikki ulkomaankauppa on tyrehtynyt, kapinalliset klovnit ovat vallanneet keskustan. Julkisivut ovat peittyneet patsaisiin. Takana loistava tulevaisuus: arkeologiasta on tullut muotipuheenaihe. Kaduilla on jotain, johon viitataan jollakin äänneyhdistelmällä, joka kuitenkin voi edustaa myös jotain hyvin abstraktia. Peilejä voi olla liikaakin. Leikkejä voi olla liikaa. Leikkijöitä on aina liikaa. Tulee riitaa. Ollaan eri mieltä ja kaikki väärässä. Tähän liittyy useita etiikan teorioita. En tosin osaa niistä yhtäkään. En ole vieläkään lukenut Wittgensteinin traktaatteja alkua pidemmälle. Voit luulla, että luulen olevani nyt hyvinkin syvällinen, mutta todellisuudessa luulen olevani hyvinkin hauska. Lapsena kukaan ei ymmärtänyt huumoriani. Miksi tämäkin kääntyi taas minuun itseeni? Tämänhän piti olla kirjoitus kaupungista, joka ei siis ole psyykeni vertauskuva, vaan on vain sattumalta samanlaisessa tilassa. Miksi etsin kaikesta aina itseäni? Miksi ihmiset etsivät itseään ja mistä he ihmisen tunnistavat? Kasvoista, luulisin. Senhän takia kuolleille oli tapana antaa hautalahjoja vanhoissa kulttuureissa. Oli kuin kasvot olisivat sanoneet hautaajille, no.. mitä nyt kasvoista toinen ihminen voi erottaa. Kuitenkin haudattava ei enää ollut siinä. Ensimmäinen metafyysinen ongelma, jonka kanssa ihminen on joutunut tekemisiin. Ei ole ratkaistu vieläkään (tai ei ole haluttu). Kylläpä filosofia kehittyy hitaasti. Olen viime aikoina muistellut millaista on olla tajuttomana. Ajatus herättää minussa edelleen samaa pakokauhua kuin lapsenakin. Ja sitten saadaan taas syy kirjoittaa, paitsi että me emme kirjoita vaan elämä kirjoittaa meidät lauseissamme. Tuo äskeinen lause oli liian lopullinen. Nyt tulee taas aasinsillalle käyttöä. Lyhyt tauko, pohdintaa. Laitan tähän että pidän palaverin puolen tusinan personifikaation kanssa, jotka siis valtasivat sen yhden kirkon sen yhden kaupungin ulkolaidalta. Mutta muu kaupunki palaisi, jos uskaltaisi. Kirjastot kaivautuvat itsensä läpi kellareihin. Kirjalliset jäänteet ovat masentavan harvinaisia. Näyttää kuitenkin siltä, että aikakauden keskivaiheilla tapahtui jokin hormonivaikutteinen reaktio, josta syntyi paljon paperia. Alkoi maanviljely, agricultura.
Luen eräänä toisena päivänä äsken kirjoittamaani läpi. Katkon tämän eri riveille tietyn säännön mukaan, jokainen rivi päättyy epätäydelliseen homonyymiin. Tästä voisi tulla runo, sitä voi kutsua sellaiseksi. Tai sitten voisin suihkuta elävää sanaa. Tai sitten en. Kirjalliset legendat ovat monopoilisoineet lahjakkuuden ja sitten kuolleet pois. "Niin paljon en kuitenkaan suureksi runoilijaksi halua, että tekisin itsemurhan", sanoi Martialis (ennen kuin kuoli pois). "Minä elän!" sanoi Aleksis Kivi kuollessaan, ja jäi elämään jäljittelijöidensä kiusaksi, huijasi. Suuri kirjailija kuolee jäljittelijöihinsä, sanoi kirjailija ennustaen kohtalonsa. Vähänen on huomannut hiustensa harmaantuneen, tämä tässä alkaa tuottaa siis tulosta. Arkeologiakin alkoi tuottaa kaupungissa tulosta. Mitään ei löytynyt, mutta keksittiin paljon taruja enkeleistä, tulisista hiilistä ja huulista, joita edellä mainittu enkeli edellä mainitulla hiilellä kosketti. (Eikö ollutkin sulava siirtymä.) Haluttiin lähteä urheilemaan vuorille, ylittää pohjattomia kuiluja, yms. yms. Keksittiin huhuja vuoren huipulla olevasta temppelistä, jossa on kultainen jumalankuva, joka kuitenkin kuului tuhota koska Jumalaa ei voi kuvata. Papistolla oli aina kiire haudata suurkuningas: Seinämään oven hakkasimme // Seinät kuvilla koristelimme - muistoilla ajalta tanssin ja laulun. Ehkä se oli vertauskuva jatkuvasta luopumisesta, luovuttamisesta. En halua jakaa tätä tunnelmaa kanssasi. Tunnen kypsyväni joka hetki kuin hedelmä, kuolemaani varten. Tässä ei ole mitään surullista. On varhainen ilta. Papit viettävät juhannusjuhlaa, juovat vadelmaviiniä, kiviin hakataan piirtokirjoituksia. He solmivat itselleen seppelettä orvokeista ja sireeninkukista, jotka ovat kauniita vain itselleen. Kirjoituskin kuuluu vain itselleen. Silti minä luen tällä hetkellä ja harmittelen sitä, että en aloittanut jo aiemmin. Kalliopaadet rantakallioilla ja kukat tienpientareella eivät avaudu meille koskaan, mutta voimme silti koskettaa niitä.
Minusta tuntuu, että voisin kuolla ilosta. Mutta sitten ajattelen millaista kuoleminen on ja minua alkaa harmittaa, että en pääsisi ikinä enää leikkimään.
***
Seuraavat asiat edellyttävät toteutuakseen satunnaisia ihmisiä ja heidän sanojaan. Metodia käytetään, jotta saataisiin joukko satunnaisia sanoja satunnaiselle sanasokkelolle. Kun viesteihin lisätään satunnaisia sanoja ja suoranaista siansaksaa, roskaposti saadaan näyttämään muulta kuin roskapostilta. Lisäksi mukana on satunnaisia sanoja, joiden aavistelemme osuvan terävästi muutoksen jänteisiin. Käsillä on kaksisuuntaista liikettä.
Oikeasti laitoin näitä lähinnä lukioajan aineita tänne vain ja ainoastaan siksi, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei tekstejäni olisi. Luoda sanasokkelo vai haluaako hän yrittää ratkaista sellaista. Tällaisia ovat mahdollisuus arpoa satunnaisia sanoja taulukkoon, rajata sanojen sijoitussuuntia, sallia tai olla sallimatta samoja sanoja sokkelossa. Peli Words on siis kirjoituspeli, jossa ruudun reunalta leijuu satunnaisia sanoja (valitsemallasi kielellä). Väärinkirjoittamisesta tietenkin rankaistaan. Älä käytä satunnaisia lähteitä lainkaan.
Runous on satunnaisia sanoja. Runous on eräs hyvä tapa kehittää itseään ja etsiä jotakin. Tuo kosketti! Etenkin kun tiesi mistä tuo koko juttu on tullut. Huomaatteko, etten enää jaksa miettiä otsikoita, vaan lainaan vain satunnaisia sanoja itse tekstistä, kunnes ystävieni äänet alkavat himmentyä ja etääntyä, heidän puheensa muuttuu kuiskauksiksi ja mölähdyksiksi, joista erotan enää satunnaisia sanoja. Tekstistä ei kuitenkaan erota kuin satunnaisia sanoja sieltä täältä. Meininki alkaa hiljalleen muodostua varsin painostavaksi ja uhkaavaksi tai sitten toisin päin, niin että saatan laulaa livenä niitä, vuorotellen sinänsä ihan satunnaisia sanoja, joista tulee joku sellainen runko. Toinen tapa täyttää sokkelon tyhjät paikat: nyt arvotaan täysin satunnaisia kirjaimia (a...z). Satunnaisia kirjaimia ja numeroita, kunhan ne itse muistaa. Tavataan myös lämpimiä lähteitä, joissa kuuman ja kylmän lähteen vedet ovat sekoittuneet. Mustat savuttajat ovat valtamerten pohjissa esiintyviä kuumia lähteitä. Kalat ovat lammikoissa enemmän tai vähemmän satunnaisia asukkeja. Täytetään sokkelon tyhjät ruudut vaikeusasteen mukaisesti: helpolla vaikeustasolla ruutuihin tulee vain satunnaisia kirjaimia.
Satunnaisuus, rohkaise satunnaisia tapahtumia; etsi hahmoja, ylemmän tason lähteitä. Kovasti puhumalla asiasta saattaisin saada muutamia satunnaisia ihmisiä uskomaan minua, mutta kovan työn takana sekin olisi. Mikä sitten olisi olennaisempaa? Vaaditaan ennustamattomia, ainutkertaisia ja aidosti satunnaisia lähteitä. Verkko oli valmiiksi olemassa, ja yhteydet ja solmut olivat satunnaisia. Silti mieleeni tuli satunnaisia ihmisiä ja asioita, joista välittämiselle tai pitämiselle en keksinyt juuri mitään hyötynäkökulmaa. Huojentavaa!
***
Kaupunki, jonne tiedän palaavani:
minulla on nälkä ihmistä!
Alan virnuillen kuten aina
verkkoni salaisuuksia laulamaan.
Moni kala siinä sätkii
taiwanilaisia uniaan.
Minulla on nälkä ja ihmettelen, miksen voinut sanoa sitä sille hienon ravintolan tarjoilijalle. Nainen katsoi miestä silmiin ja sanoi: "Minulla on nälkä. Kaksitoista ihmistä katsoi toisiinsa. Oli aika lähteä. Kyydissä jälleen seitsemän ihmistä. Väisteltiin kuoppia tiessä. Minulla ei ollut edes kirjoituskonetta, ja minulla oli nälkä. Muutamaa ihmistä se voi kiinnostaa, muita ei. Sama se minulle. En halua paljastaa liikaa. Ihmistä, joka on narsistinen, pidetään huomionkipeänä, itsekeskeisenä ja itserakkaana. Oli paikallistettava itsensä opaskirjan ylimalkaiselta kaupungin kartalta. Se pikemminkin sulkeutui mutkan taakse, jonne en nähnyt. Oma paikka, jonne kukaan muu ei ole koskaan päässyt, eikä koskaan tule pääsemään. Sanoin olevani kiireinen ja palaavani asiaan myöhemmin, siis turhan jauhamiseen. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Rakas lukijani, tiedän, että tämä teettää Sinulla jonkin verran töitä. Kokoan lankani ja pujotan verkkoni. Sillä on vielä käyttöä, ja siitä olen kiitollinen. Ja järvien kalaisat kaislarannat kohahtelevat yön salaisuuksia. Kun nainen herää, mies kavahtaa pystyyn eikä tiedä mihin on joutunut.
Sivistyneet ihmiset hukuttautuvat keinotekoisiin nautintoihin ja vapaaseen seksiin haluten aina vain lisää. Naiset heiltä pääsääntöisesti hukuttautuvat tai pedot ne raatelevat. Kotitalot palavat sodissa ja rikkaudet hajoavat pirstaleiksi merien pohjiin. Romanttista hiekkarantaa rakentavan insinöörin suunnitelmat menevät sekaisin kun sudet hukuttautuvat ja meri huuhtoo rantaan kuolleita merenneitoja. Avaa tietoisuutesi sille, kuinka voimakas, kaunis ja komea puu on. Unohda turvallisuus, sillä metsä saattaa olla vaarallinen. Kaikissa teoksissani asetun puiden puolelle kaikkia niiden vihollisia vastaan, ettei jokin kaunis muuttuisi rumuudeksi, joka viiltäisi syvimmältä sitä, joka tietäisi muutoksen määrän. Minä rakastan noita nuoria lehtiä sen tähden että ne ennustavat kesän ja syksyn hedelmiä. Kotipesä sijaitsee merenrantakalliolla mäntyjen ja pylväskatajien keskellä. Joillakin perennoilla jo uutta vihreää alkua näkyvissä, voi ihmettä.
Äitienpäivän jumalanpalveluksessa pastori kosketteli kauniisti päivän merkitystä. Kosketteli myös julkisilla paikoilla, mutta miten kukaan ei huomannut? Ja sitten olikin vuorossa puheenjohtaja Ville Itälän juhlapuhe, jossa hän kosketteli muun muassa viimeaikaista terrorismin uhkaa todeten, ettei Suomella ole ainakaan lähipiirissä mitään varsinaisia vaaroja näkyvissä. Moona kosketteli nänniään. Nännipiha oli kauniin vaaleanpunainen ja melko iso. IMPERFEKTI koskettelin, en kosketellut, koskettelit, et kosketellut, kosketteli, ei kosketellut, koskettelimme, emme kosketelleet, koskettelitte, ette...
"Se on nauris", vastaa hänen isänsä. Se on kaunis nauris. Musta Nauris nousee, Saatanan lapset antoivat meille uuden ponireseptin. Se ei ole todellakaan mikään kaunis näky, vaikkakin hulvattoman hauska. Meistä nauris ei välttämättä ole kovinkaan kaunis. Ehkä kohtaan vielä jonain päivänä kaukorakkauteni, edes tuon korkean verkkoaidan takaa, edes metrien päästä. Yksinkertaista ja silti hyvin syvällistä. Syvällistä ja pinnallista. Kansa tahtoo juhlia sen kunniaksi! Televisio tappoi itsensä. Eiköhän oteta sen kunniaksi pienet? Gianluca tappoi itsensä. Gianluca tappoi itsensä. Gianluca tappoi itsensä. Jos jostakin olen ylpeä niin siitä, etten sillä hetkellä menettänyt järkeäni. Sen kunniaksi sitten juotiin kuohuviiniä (siitä alkaa tulla minulle jo tapa!) ja saunottiin firman edustussaunassa. Kunnon kansalainen mieluummin tappoi itsensä kuin antautui amerikkalaisille. Niin hienoa, että sen kunniaksi voisi vetäistä "Porilaisten marssin". Ampuja tiettävästi tappoi itsensä lopuksi. Sen kunniaksi lehti esittelee 25 kysymystä, joihin ihmiset haluaisivat tieteeltä vastauksia. Jos se sukulaismies tappoi itsensä asian tultua ilmi, osasi se sitten ainakin yhden oikean teon tehdä tässä maailmassa. Sen kunniaksi haettiin pizzat. (Tässä juuri vähän aikaa sitten kuulin juttua, kun eräs hyvän aikaa kannabiksella itsensä passiiviseksi ja "mietteliääksi" itsensä tehnyt tappoi itsensä.) Kylläpä maistui hyvältä kun on joutunut kitumaan useamman viikon muutamalla riisinjyvällä. Miesystäväni tappoi itsensä alkukesästä. Se oli elämäni vaikein ja kamalin kokemus, löytää toinen hirttäytyneenä omasta keittiöstäni. Kyllähän itsemurha on itsekästä. Uhri oli itsekäs eikä ajatellut muita kun tappoi itsensä. Eikö se kanssa olisi aika itsekästä, että menee pyytämään apua joltain psykiatrilta? Se, mikä on itsekästä, on, että lähimmäiset valittavat sitä omaa tuskaansa.
Ihmisten täytyy kuolla. Maailman pitää loppua. Massamurha, ydinkärkihyökkäys, minä olen kauhuissani, siis kuolkaa kaikki, minun taloni on naurutalo, peilit pirstaloituvat neljään osaan minun katseestani. Kivääri kohoaa, käsi lataa sen, kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä ja kirvelevä jyrähdys halkoo ilmaa. Toinen sotilaista kaatuu. Kuolkaa Kauniisti: elämä on kirous - kuolema on lahja. Olimme kaikki ihan ennakkoon suunnitellusti syöksymässä sinne. Kaikki on kaupan, mitään ei säästetä. Huomenna iso anteeksipyyntö, se on ainoa, mitä enää voit tehdä. "Kuolkaa kaikki paskaiset niljakkeet! kuolkaa kaikki lahjakkaat runoihmiset! Kuolkaa pois kaikki te jotka kuljette tyhmyyden tietä! Kuolkaa kauniisti kaikki!"
En ole rikollinen,
korkeintaan itsensäpaljastaja.
Miksi siis tunnustan,
kutoakseni lisää verkkoa?
Katsomossa joku luulee
olevansa tarkkailija.
***
Lyhyt retki pääni sisällä
Taas tällainen päivä, liian yksityisiä tapahtumia, kannattaako niistä puhua. Mutta ympäristö. Olen ryhmänjohtajien taukotuvassa. Osa muista on pelaamassa rantapalloa. Minä en osaa, eikä minua huvita opetella, eikä myöskään osallistua kyvyttömyydestä huolimatta. Loput ovat katsomassa elokuvaa tai jääkiekkoa auditoriossa. Elokuva olisi hyvä, mutta jääkiekosta en pidä. En mene vielä tarkastamaan kumpaa he katsovat. Muutama tykkimies on karannut. Taukotuvan ikkuna on auki. Voisin kuulla siitä lintujen laulua, mutta olen laittanut kuulokkeet päähäni. Haluaisin sanoa, että kuuntelen klassista musiikkia tai undergroundia. Joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen teille, rakas lukija, kuuntelen tällä hetkellä japanilaista popmusiikkia. Amerikkalaiset menevät Afrikkaan syödäkseen hampurilaisia ja ranskalaisia. Minä taas... pelkkä ajatuskin masentaa. Koneellani on tietenkin myös undergroundia ja aina kun todella haluan ärsyttää kokelaita, soitan Juhana Vähäsen luennan Erään lapsen muotokuvasta tai Ursonaten. Ursonatesta on tullut yksikössäni synonyymi huomiohuoraukselle. Tämä mielleyhtymä saattaa olla pelottavan lähellä alkuperäistä intentiota. Nyt kuulokkeistani alkaa soida Theta, aivojen theta-aaltojen perustalta sävelletty kappale. Muistoja tältä viikonlopulta. Olen istunut kokelastuvassa koneen ääressä ja pelannut. Pelinä oli Europa Universalis II, raskasta strategiaa, johda oma kuningaskuntasi voittoon. Kokelas Laineesta näkee, että hän pitää minua toiveajattelijana. Kokelas Harmaala ei ajattele, hän dataa. Kokelas Kivelän lähettämä postikortti on ilmoitustaululla (Hauskaa juhannusta! PS: hajoo ginekseen Laine). Harmaala kiroaa, kirjaimet eivät asetu siniseen neliön sisälle niin kuin hän haluaisi. Hieman myöhemmin käyn kävelyllä. Ja istumassa rannalla. Ja palaan koneen ääreen. Kersantti Järvenpää vilkaisee ovesta sisään ja kysyy olenko ollut täällä koko päivän. Vastaan välttelevästi. Järvenpää on sivujaoksen johtaja ja hieman tukevanpuoleinen. Tässä vaiheessa hän käskisi minua kirjoittamaan suoraan, hänellä on sellainen huumori. Hänet ylennettiin yksiköstämme ensimmäisenä ja sai siitä hyvästä kärsiä etenkin alkuaikoina meiltä muilta ryhmänjohtajilta lähes jatkuvaa irvailua: "Herra ykkösen kersantti" Hänen lempinimensä on Lordi. Toista kersanttia, Vanhakartanoa, kutsutaan Nahkakartanoksi tai nahkikseksi. Minä olen Minttu tuliasemalinjalaisille ja Minelander (äännä englantilaisittain) viestilinjalaisille. Näitä sukunimiä käyttävät vain varusmiesjohtajat toisistaan. Miehistö tietää lempinimet, mutta ei käytä niitä. Se vaikuttaisi liiaksi väheksymiseltä ja niskuroinnilta. Entisten kurssitoverien välillä ei ole niin paljon väliä. Mutta takaisin tähän päivään. Olen ryhmänjohtajien taukotuvassa, kello on tietokoneeni mukaan 17:38. Muistelen Aki Salmelan tunnissa kirjoitettuja runoja. Muistelen kokelas Lainetta. Haukuin häntä edellispäivänä B-mieheksi koko patterin edessä. Pyysin tänään anteeksi. Hän sanoi pitävänsä minua niin vitun tyhmänä jätkänä, että toimintana ei vaikuttanut mihinkään. Koko patteri pitää Lainetta ihan vitun tyhmänä jätkänä. Hän on ylimielinen murjottaja. Kun loukkaukseni viimeinen tavu lähti huuliltani, koko patteri räjähti nauramaan ja muut ryhmänjohtajat taputtivat minua selkään. Ensimmäinen muistikuvani hänestä on AUK:n taisteluammunnoista. Sairastuimme molemmat leirin ensimmäisenä päivänä ja nukuimme varuskuntasairaalassa samassa huoneessa loppuviikon. Silloin hän halusi vielä lääkintä aukkiin. Sittemmin hän meni Haminaan. Movetti muiden kokelaiden mukaan kaikki leirit. Sai molemmat salmiakkinsa. Palasi yksikköön. Lähti yksiköstämme tiedustelu-upseerikurssille, kun kukaan muu ei halunnut. Sijoitettiin esikuntapatterin päälliköksi. Patteriston komentaja esitteli hänet ulkomaisille vieraille adjuntanttinaan. Joutui nolaamakseni viime perjantai-iltana. Entä sitten minä? Movetin aina kun oli syy, mutta olin liian rehellinen päästäkseni vapautuksille. Menin laskijaksi. Istuin teltassa ja tuijotin. Istuin teltassa ja tuijotin. Riitelin kokelas Kivelän kanssa. Istuin teltassa ja tuijotin. Istuin teltassa ja tuijotin. Istuin teltassa ja tuijotin. Kannoin laatikoita teltasta A telttaan B. Istuin teltassa ja tuijotin. Nyt kello on 17:54. Tällä hetkellä soi Zen Cafeen Harri. Koko elämäni olen pyrkinyt elämään sovussä kaikkien kanssa, mutta nyt ensimmäistä kertaa joku ei halua tehdä edes muodollista sovintoa kanssani. Ajatus häiritsee minua. Muut ovat tilanneet kebabia. Päivystäjä kutsuu tilaajia pöytänsä luokse. Haluaisin näyttää tämän, minkä olen tähän mennessä kirjoittanut jollekulle. Julkaisen blogissani. Mitä muuta voisin kirjoittaa? Kirjoitan, että menen juomaan hieman vettä ja sitten katsomaan mikä elokuva auditoriossa pyörii. Niin saadaan tämän proosakatkelman loppuun asiaankuuluva lähtemisen tunnelma.
Olen palannut taas tähän. Kello on 22:52 viikon kuluttua. En osaa sanoa, miksi teen tämän. Ehkä kyseessä on nimeämätön. Nimettömyyys on pahinta. Anonyymi ei anna anteeksi, eikä unohda. Heidän ei tarvitse, sillä heitä on monia ruumiita ja vain yksi mieli. Mitä muuta voin sanoa näillä merkeillä? Mitä on sanottu, mikä voidaan sanoa ja mitä ei ole jo sanottu? Wittgensteinin plagiointi on paras tapa vaikuttaa syvälliseltä. Mitä tuo on? Yllätyitkö? Itseironia oikeuttaa huonon suorituksen, etkö tiedä. Ketäköhän tässäkin puhutellaan? Ota yhteyttä ja esittele itsesi. Minä levitän sieluni syvimmät kerrokset eteesi, kun taas sinä tirkistelet anonyymiteettisi suojista naureskellen minulle. Tai sitten ei. Tämä ei ole vilpitöntä, mutta ketään ei kiinnosta. Kello on 23:02. Muistelen Aukin apukouluttajien tupaa, erään punkan pohjaan on piirretty alaston nainen erittäin yksityiskohtaisesti ja suurelle taidolla. Kuulin hänestä huhuja jo alokkaana. Odotan pelolla sitä päivää, jona yksikköupseeri sattuu löytämään hänet. Tässä voi nähdä tuhat vertauskuvaa. Puhunko liikaa armeijasta? Miksi puhun liikaa armeijasta? Luulenko olevani vitsikäs toistellessani kysymysten eri variaatioita? Luulenko olevani intellektuelli käyttäessäni sivistyssanoja? Olenko intellektuelli, koska kirjoitan runoja? Ovatko nämä runoja, koska olen intellektuelli? Olenko klisee? Onko tämä klisee? Entä tuo äskeinen? Kaikki voidaan nimetä, tämä on narsismia. Kello on 23:13. Tämähän menee hyvin. Aina kun sanat loppuvat kesken, merkitsen kellonajan ja saan siitä tekosyyn vaihtaa puheenaihetta. Ketäköhän tämäkin kiinnostaa? Kello on 23:16. En kerro mitä musiikkia kuuntelen juuri nyt, menettäisin katu-uskottavuuteni. Äskeisessä lauseessa ei ollut mukana huumoria tai yhteiskuntakritiikkiä. Kello on 23:22. Poistan muutaman kirjoittamani lauseen ja painun nukkumaan.
Kello on 15:47 seuraavana päivänä. Tunnen tiettua levottomuutta. Ei sellaista kuin olisin jonkin suuren kynnyksellä, vaan kuin jokin suuri olisi mennut huomaamatta ohitseni. Olen yrittänyt vähän kaikkea. Kuitenkaan mikään ei osu kohdalleen. Kaikki on vähän harmaata. Pahoittelen tätä, tylsistymisesi on samaa mitä minä tunnen nyt. Eikö ole hienoa, ihmisten välinen yhteys. Kirjoittaja nukkuu ja lukijat jatkavat. Ikävää että en pysty tuottamaan uutta sisältöä. Ikävää että kaikki on vähän pysähdyksissä. Lähtisin Kokkovuorelle, näkisin koko kaupungin sieltä yhdellä silmäyksellä. Olisin kaiken yläpuolella ja kirjoittaisin pieneen siniseen muistivihkooni säkeitä kukkaseppeleistä ja tammilehdoista. Minulla on ikävä alkuaikojen pastoraaleja, sitä kun saatuani silmälasit maailma näytti värikkäämmältä kuin ennen. Nyt kaikki vain on. Milloin luin viimeksi Buccolicaa tai Theokritosta? Theokritos on minulta jopa kesken, kuten niin moni muukin tärkeä kirja. Käyn juomassa lasin vettä ja palaan takaisin. Älä käsitä väärin, en ole onneton. Minä vain vietän paljon aikaa pohtien, sitä mikä voisi olla paremmin, mitä ei ole, mitä voisi olla, mitä voisi olla olematta. Vaihtoehtoisia maailmankaikkeuksia, eikä tämäkään ole edes valmis. Yöpöydälläni on iso pinkka lomakkeita täytettävänä. Kello on 15:59. Laitan radion päälle. Rakastan hiljaisuutta, mutta jokin suhteessamme on vialla. Useat vuodet yritin pukea sitä sanoiksi kunnes löysin sen Stanislaw Leciltä: "Melun verhon takana voin olla oma itseni." Niin tyypillistä: kaikki hyvät ajatukset on varattu. Kirjoitan samoilla sanoilla kuin jo Agricola aikoinaan. En muuten keksinyt edellistä lausetta äsken, vaan se on peräisin eräästä vapaamittaisesta runosta, jonka kirjoitin palatessani taas mittakokeilujen jälkeen vapaaseen rytmiin ja alkaessani tulla tietoiseksi runouden metatasoista. Vahvistaa sen mitä äsken kirjoitin. Se oli hieno kesä. Saatoin istua illalla pöydän ääreen ja herätä seuraavana aamuna vieressäni arkki molemmin puolin heksametrilla täyteen kirjoitettuna. Tämä on biografiaa ja miellyttävä muisto. Silloin ymmärsin miksi vanhakantaiset runoilijat puhuvat työstään niin mahtipontisesti ja heidän muuten verettömät ja kuivat runonsa muuttuvat taas eläväksi heidän alkaessa kertoa niiden muiden runojen syntyhistoriasta. Se on toisaalta masentavaa, voi miettiä kokonaisia päiviä paria sanaa (etsin pari minuuttia kirjoistani nimeä) kuin Majakovski, viittauksia ja vaikutteita, tai voi kirjoittaa mitä mieleen nousee ilman erityistä suunnitelmaa. Kummassakin tapauksissa tärkeintä on saada sielun vilpittömyys välitettyä. Mahdoton tehtävä siis. Kello on 16:17. Pidätkö näistä käänteistä? Mitä pidät näistä käänteistä? Jälkimmäinen tapa kysyä on mielestäni parempi. Mitä pidät tästä tavasta kirjoittaa, se on toisaalta itsetietoinen, toisaalta humoristinen, sekä erittäin moderni. Tai ainakin vaikuttaa sellaiselta. Luin englanninkielisestä wikipediasta artikkelin "Breaking the fourth wall". Olisiko tämä sen vastine runoudessa. Miksi ihmeessä kyselen koko ajan. Kello 16:24. Vaivun neljäksi minuutiksi apatiaan.
***
laskija-au
Harmaata valoa. Vääpelimme puhuu joutavia kahden tykkimiehen kanssa,
he nojailevat kenttäkeittimeen ilman kiirettä nukkumaan.
Koko päivän olen laskenut tuulia ja mitannut auringonpaistetta,
vaikka telttakangas on erottanut minut molemmista.
Tiedän, että tuulee lounaasta vain koska sääsanomassa lukee niin,
samaan aikaan tykeillä otetaan aurinkoa.
***
Anna minulle jotain uutta. Anna minulle jotakin minkä voin tunnistaa. Anna minulle jotain missä elää. Anna minulle jotain valloitettavaa. Anna minulle lyyrinen haikeus ja keveys. Anna minulle sisäänpäin kääntynyt syvämietteisyys. En puhu nyt vain runoudesta. Ajattelen Vähäsen proosarunoja. Sitä kuinka on mahdollista ymmärtää ja olla ymmärtämättä. On mahdollista tehdä, ajatella ja olla sama asia monella tapaa ja joskus nämä tavat liukuvat lomittain. Se on käytännön kvanttimekaniikkaa. Miten tämä liittyy mihinkään? Liitynkö minä mihinkään? Täytyy löytää jostain pian kiintopiste, harrastuksia. Olen ateistinen agnostikko, joka uskoo Jumalaan. Keneltä minä pyytelisin jokapäiväistä leipääni? Mitä kaikkea on mahdollista pyytää toisilta? Minkä kaiken on noustava omasta itsestä? Ajattelen ala-asteen musiikin opetusta. Kiitos Herralle, ettei kukaan yrittänytkään opettaa runoutta meille.
***
Ajattelun rajat on standardisoitu. Alitajuntasi on syväluodattu, se on yhteistä omaisuutta. Pitää olla realistinen, sanojen pitää olla samasssa suhteessa toisiinsa kuin niiden edustamat esineet ovat. Hyvinkäyttäytyvät lapset eivät valehtele. Kuitenkin ulkona vain sataa, eikä ole mitään tekemistä. Lasin alla ruusut unohtavat, miltä sade tuntuu. Virkamiehet kirjoittavat kirjoittavat raportteja kahdeksan tuntia päivässä ja lopun aikaa unelmoivat hellenismistä. Koulun alkuun oli vielä paljon aikaa ja aikaa kulutettiin alkeelliseen filosofiaan. En ole etääntynyt noista päivistä tarpeeksi, jotta voisin nauraa niille. Siksi en siteeraa tässä mitään. Tunsin kerran erään ainutlaatuisen naisen, joka ei ollut missään suhteessa tavanomainen. Sanoin hänelle, että hän ei ole normaali. Paitsi että kutsuin häntä tytöksi. Tyttö on neutraalimpi sana kuin nainen. Sanassa nainen on jotain arvonimeen vivahtavaa. Saatan suhtautua näihin asioihin liian uskonnollisesti. Saattaa johtua kotikasvatuksesta. Saattaa johtua hyvistä vaikutteista.
***
Veneeni lähti ajattelun merelle juotuaan itsensä humalaan ja omistautui meren väkivaltaiselle intohimolle, uppoutui veren vankien kansanperinteeseen, upposi. Palasi lentävänä kalakukkona. Oli varoittava esimerkki geenimanipulaatiosta ja b-luokan elokuva. Oli merkki, varoitti siitä, että vaikka kansa onkin turvassa kuin liha padassa, niin polttopuita kerätään jo. Oli varhainen esimerkki ironiasta. Oli profeetta. Haaveili suuruudesta, omaksui myytin ja eli sen. Oli kriittisen teorian dogmi ja nihilismin oppi-isä. Oli populistista satiiria. Oli karmaisevan huono plagiaatti. Oli kirjoittajansa itsesäälin heijastuma. Oli niin sanotusti viestintää viestinnän vuoksi. Paljasti salaliittoja ja hyvä veli -verkostoja kaikkialla missä liikkui. Ärsytti konservatiiveja. Oli huono väittelijä, luotti ad hominemiin. Antoi vastustajalle nimen, jonka yhteyteen joutuneita oli vallitsevassa diskurssissa oikeutettua pilkata. Ei ollut ikinä väärässä. Oli opportunisti ja kaikkea muuta maailmankansalaismaista. Työnsi veneen irti rannasta ja purjehti vieraille vesille.
***
Simpukka repii itsensä auki,
vaikka siinä ei ole helmeä.
Siksi ei koskaan saada selville
mitä se ajatteli
merivettä siivilöidessään:
"Kuka tästä portista kulkisi,
vaikka se olisi auki?"
